tiistai 28. lokakuuta 2014

I'm a mess

Kun ei ole nukkunut moneen viikkoon kunnolla, kun itkettää koko ajan kaikki ja ei mikään, kun on kauhean paha olla koko ajan eikä tiedä miksi.

Niimpä niin. Viimeiset kaksi vuotta ovat menneet henkisen hyvinvoinnin kannalta hyvin. On ollut voittajafiilis, että pimeän tullen ja syksyn sateiden kastellessa, olen vain puskenut eteenpäin, en ole tarvinnut koulukuraattoria enempää tukea/keskusteluja ja tällä hetkellä jonkun aikaa olen elänyt ilman ikävää lääkitystä.

Nyt oli kuitenkin aika todeta, etten jaksa. Viime lauantaina tilanne meni aika hysteeriseksi, itkin ollessani kahvilla rakkaani kanssa kaupungissa, en tiedä miksi. Turhauduin ja melkein aloin itkeä bussissa, kun en onnistunut käärimään itselleni tupakkaa. Kotona istuin hiljaa. Istuin hiljaa niin kauan kunnes itkin ja kerroin olotilastani poikaystävälleni. Helpotti vähäsen, mutta illalla piti tulla vielä rankempi itkukohtaus, johon poikaystäväni totesi, että olisi parempi hakea apua. Niin oli.

Nyt olen kotona, sairaslomalla ja odotan lääkärin aikaa. Olen iloinen, että menin puhumaan asiasta, vaikka ajoittain tunnen olevani maailman huonoin ihminen ja tunnen pettäneeni kaikki, tunnen olevani epäonnistunut, vaikka omaa itseään täytyy ajatella ensiksi ja omaa terveyttään.

Suurinta huolta, stressiä ja ahdistusta koen tällä hetkellä koulua kohtaan. Kuten olen maininnut, olen ollut nyt yhteensä 30 viikkoa työssäoppimassa, ja syysloman jälkeen oli aika palata koulun penkille. Kerkesin olemaan yhden päivän, ja se jäi siihen. Kun ei ole yhtään kaveria, ryhmässä ei ole ketään sellaista kenen kanssa haluaisi olla, kun 8h tuntuu ikuisuudelta, yksikin minuutti tuntuu tunnilta. Kun sanotaan, että vaikka ahdistaa, pitää mennä epämukavuus alueelle ja yrittää. Sanokaa asennevammaiseksi, mutta mä en pystyny, en ainakaan nyt kun on muutenkin paha olo. Onneksi on ihmisiä, jotka tämän ymmärtävät ja jotka sanovat, että asioihin löytyy ratkaisu.

Nyt siis pysähdyn, lepään ja ajattelen itseäni.

Olen ainakin nyt löytänyt inspiraation lähteitä piirtämiseen, blogin kehittämiseen, vaatejuttuihin ja muuhun mukavaan. Kävin kaupungilla ystävättären kanssa kahvilla ja se piristi. Pimeyteen tuo valoa myös Halloween ja jo postissa/kaupungilla vastaantulevat joulumainokset, call me a freak, mut mä olen jo innoissani joulun odotuksesta:3

Parantuvia päiviä odotellessa.

tiistai 7. lokakuuta 2014

You never fit in

Viimeaikoina listoilla ja otsikoissa on ollut paljon juttuja koulukiusaamisesta, ja tänään telkkarista tulee A2:Koulukiusaamis-ilta, jota olen seurannut itku kurkussa.

Syy tuskaan jota tunnen muiden tarinoita ja keskustelua seuratessa, on se että olen itse koulukiusattu.

Kiusaamis historia alkaa jo peruskoulun ensimmäiseltä luokalta. Kävelin yksin kotiin, kaksi poikaa tulivat molemmille puolilleni pyörillä, alkoivat haukkua, sylkeä naamaani ja koittivat töniä minua ojaan. Juoksin niin lujaa kotiin kuin pystyin. Astmapiipun ja rauhoittumisen jälkeen kerroin vanhemmilleni ja he ilmoittivat opettajalleni, vanha reissuvuhko on vielä tallessa, ja opettajan vastaus "Pojat saivat kaksi tuntia jälki-istuntoa, toivotaan tilanteen rauhoittuvan". Tilanne rauhoittui.

Ala-aste meni muutoin hyvin, mutta tyttöjen välisiltä kärhämiltähän ei voinut välttyä, ulkopuoliseksi jääminen tuli tutuksi.

Ylä-asteella olin hiljainen ja arka, olin valppaana koko ajan ja tunsin selässäni aina katseet ja kuiskinnat. Sain kuulla olevani läski, ruma, kissankusityttö(meillä oli tuolloin muutama kissa, ja repulleni oli kerran sattunut vahinko, ja tästä vahingosta minua muistutettiin pitkään). Olin tuolloin hoikimmillani, ja en tänä päivänäkään ymmärrä, mistä kohtaa olen ollut läski?

Ylä-aste huipentui 9-luokkaan. Aloin harrastamaan perjantaisin viinan juomista, poltin jo silloin tupakkaa, tein kaikkea tyhmää, mutta sain "kavereita" ja huomiota. En ollut enää kovin näkymätön, sovin jollain lailla joukkoon. Myöhemmin a-klinikalla käydessäni ja keskustellessani tajusin, että rankka alkoholin käyttö ja ongelmien ratkonta viinalla on voinut alkaa jo tuolloin.

Peruskoulu päättyi ja siirryin amikseen. Opiskelin n.2 täyttä vuotta, kolmantena vuonna opiskeluni katkesi. Olin saanut kavereita, mutta myös menetin heidät. Muutin toisen luokan syksynä omilleni, ja oli helppo skipata koulupäiviä, myöhemmin jäin pahasti jälkeen ja kynnys mennä takaisin kasvoi. Alkoholin käyttö oli ongelmallista, koulun jättäminen ahdisti, vaikka satunnaisia päivä saatoin siellä kuitenkin olla. Näinä päivinä en käynyt syömässä, ruokailu ahdisti niin paljon. Tauoilla kävin pihalla nopeasti. Ahdisti niin paljon, että hain sairaslomaa aina flunssaan jotta voisin olla pois.

Kolmantena opiskelu vuonna, syksyllä, tilanne meni niin pahaksi, että aloin satuttamaan itseäni. Jouduin osasto hoitoon kuukaudeksi, tämän jälkeen kaikki näytti olevan hyvin ja kouluun paluu piti tapahtua joustavasti. Jutut kulkee ja sain tuntemattomilta ihmisiltä koulussa, netin kautta kuulla, että olen hullu. Niin, ei olisi pitänyt luottaa ja kertoa kenellekkään. Kavereita ei enää ollut, myöhemmin sain kuulla, että olin itse erkaantunut ja valinnut tieni, päättänyt masentua? Keskeytin ja jatkoin seuraavana syksynä, mutta olin taas koulun takia ja yksinäisyyden takia siinä pisteessä, että asiat luisuivat käsistä ja jouduin osasto hoitoon, taas käymään läpi elämää ja sen ongelma kohtia.

Pari vuotta pyörin ja yritin samaa alaa opiskella, mutta turhaan. Vielä parina syksynä tunsin pahaa oloa, ja viimeisimpänä yritin päättää päiväni, ja lähellä oli. Se oli se wake up call, josta kaikki lähti oikenemaan. Pitkät terapiat, päihdeklinikka, toimintaterapia, kuntouttava työtoiminta ja uudelleen elämisen opettelu.

Pari vuotta sitten pääsin kiinni elämään, ja hain nykyiseen opiskelupaikkaani kauas edellisestä kaupungistani. Tuinsin olevani reipas ja aikuistuin. Aloitin koulun 6v. nuorempien kanssa, mutta olin innoissani. Jo parin viikon sisällä ruokalassa sain kuulla tuttuja lauseita" hyi saatana, lähetään menee, ei tollasta lesbopunkkaria voi katella", minullahan oli tuolloin sivukalju ja vihreä tukka, o-ou. Asian otin puheeksi alkuun uudella lääkärillä, ja psykiatrilla, lääkärin lausunnossa lukee kuinka Millan hymy kääntyy pois ja hysteerinen itku tulee tilalle, kun puhutaan kiusaamisista ja nyt vielä tuoreimmasta tapahtumasta. Tilanteet ei jääneet kommentteihin, vaan en päässyt ryhmään kovin hyvin kiinni. Ekan vuoden puolivälissä vaihdoin uuteen ryhmään ja tilanne tuntuu olevan sama yhä edelleen. Olen yksinäinen.

Kuitenkin olen päälle puolen vuoden päässä valmistumisesta. Olen mennyt itsepäisesti eteenpäin, koska haluan ammatin, ja olen koulussa itseni takia, en muiden. Jollain tavalla olen vain kovettanut itseni.

Tunnen näinäkin päivinä olevani läski, ruma, en halua takaisin kouluun syysloman jälkeen, koska mm. kouluruokala ahdistaa ihan tajuttomasti. Tunnen olevani yksinäinen ja masentunut. Mietin, miksi hoikimmillani olen ollut muka lihava? Miksi sairastuttuani masennukseen, olin hullu? Miksi yritin päästä pois, ja satuttaa niin montaa ihmistä, vain sen takia, että välitin niin paljon muiden puheista ja tunsin itseni arvottomaksi.

Kiusaamis historiani aikana asioihin on puututtu jälki-istunnolla, pitämällä aamulla keskustelu järjestyssäännöistä painolla "ketään ei kiusata", istuttamalla se luokka vain yhteen ja puhumalla kiusaamisesta. Nämä eivät ole ainakaan minun kohdalla auttaneet, pikemminkin näistä tilanteista kiusattu saa lisää p*skaa niskaan.

Toivon, että muut kiusatut löytävät omat tiensä ja kiusaajat tajuavat mitä tekevät. Olen antanut osalle anteeksi, osalle en koskaan, arvet eivät katoa, eikä luottamus ihmisiin tule olemaan koskaan ennallaan.