sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Usvaista

Kumarassa istuva, itkettyneen näköinen nuori nainen.

Masentunut ja ahdistunut, mutta motivoitunut avun saamiseksi.

Dg. F32.2

Muutamien viime viikkojen aikana on tuntunut siltä, että pala kerrallaan olen kadonnut.
En ole meikannut, tai välittänyt ulkonäöstäni, joka jokseenkin on huolestuttavaa, koska itsensä laittaminen on aina tuottanut iloa minulle.

Olen lipunut usvassa, en muista oikeastaan paljon päivien ja viikkojen tapahtumia.

Kaikki ja ei mikään on vaivannut mieltä, mutta mitään ajatuksia ei ole tohtinut päästää ulos suusta.

Viikko sitten palauduin perheeni luota, jossa vietin viikon. Viikoksi unohdin kaiken ja nautin ulkoilusta syksyisessä maalaismaisemassa, kera koiran ja sisarukseni kanssa.

Paluu harmauteen ja "arkeen" sai minut huomaamaan etten voi hyvin. En ole nukkunut kokonaisia öitä, en tunne mielihyvää asioista kuten ennen. Hoidan talouden rutiiniilla. Joudun pakottamaan itseni ulos. Olen yksinäinen.

Tämä viikonloppu herätti. Tietysti on surullista, että kaiken piti taas kärjistyä.

Päivystyksessä hätäni ymmärrettiin, ja vaikka vietimme siellä monta tuntia, tuntuu kaikki taas vähän toiveikkammalta. Vaikka uusia nappeja tipahteli reseptipankkiin, tieto siitä, että nyt saan apua oikealta taholta hymyilyttää. En ole vieläkään huono ihminen, en laiska, enkä saamaton. Mieleni vain mustuu ajoittain.

Pala kerrallaan alan taas kasata itseäni, jos joku päivä voisin olla sellainen kuin joskus olin.

Hän pitää katsekontaktin, ja toivoo asioiden muuttuvan.